Meidän tunnereaktiomme saavat aikaan toimintaa, jotka johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Eräs nobelisti on osoittanut, että tunnereaktiota edeltää sekä rationaalista ajattelua että intuitiota. Mutta tiesittekö, että rationaalisen osuus on vain 10% ja intuition peräti 90%. Rationaalista ajattelua voidaan kutsua johtopäätökseksi ja intuitiivista näkemykseksi.
Johtoryhmän kokouksissa tyypillisesti keskustellaan rationaalisella tasolla ja tunnepohjainen näkemyksellisyys saa vähintään tyhjiä katseita, ellei joku sitten satu purskauttamaan kahvinsa rinnuksilleen. Miksi? Kuitenkin moni menestystarina on ollut aluksi pitkälle kiinni tunteenomaisesta visiosta. Ja ostopäätöksiin vaikuttaa hyvin usein asiakkaan persoonasta lähtevä sen hetken tunnetila. Olisiko liiketoiminnassa tilaa ajatelluille tunteille?
Tunnemmeko tunteemme
Ihmisinä koemme monenlaisia tunteita… onnellisuutta, ahdistusta, levollisuutta, pelkoa jne. Mitä nämä tunteet konkreettisesti tarkoittavat ja mistä ne tulevat? Ovatko edelliset tunteet vasta ns. pintatunteita, jotka kätkevät alleen paljon merkityksellisempiä asioita, joita emme uskalla tai halua kohdata? Tai emme edes tiedä niiden olemassaolosta. Jos pintatunne on seuraus jostain muusta, niin silloin esim. ahdistusta ei voi korjata seurauksen perusteella vaan syyn, sen sisäisen ja merkityksellisen. Näiden syvempien tunteiden kuunteleminen ja esille tuominen on tärkeää. Mutta onko se sallittua esim. työyhteisössä tai edes kotona? Onko meillä riittävästi tai ollenkaan paikkoja, missä on turvallista pelätä ja kohdata todelliset tunteensa? Kun ympäristön ”vaatimuksesta” rationaaliseksi verhoiltu johtopäätös peittää alleen tunnepohjaisia pelkotiloja vaikkapa vuosikymmenten takaa, niin uskallammeko oikeasti luottaa sellaiseen päätökseen?
Tunteet ovat tarpeita ja tarpeet ovat tunteita
Ihminen on luonut mielettömästi teknologiaa koneiden muodossa, mutta itse hän ei sellainen ole. Olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, jossa tunteiden merkitys on aina läsnä. Kun tiedämme yksityiskohtaisesti laitteiden varaosat ja kytkentäkaaviot, niin samaa ei voi sanoa meistä itsestämme. Henkilökohtaiseen päätöksentekosysteemiimme kuuluu paljon asioita, joiden ymmärtäminen ei löydy koulukirjoista eikä manuaaleista. Ne kyllä löytyvät, mutta tavalla, mihin meillä ei yleensä ole aikaa. Läsnäoloon, tähän hetkeen ja itsensä kanssa myötäelämiseen. Jos emme kohtaa tiedostamattomia tunteitamme, niin teemme itseämme koskevat päätökset ulkoistetusti. Kun alamme havainnoimaan, mitä oikeasti tarvitsemme, niin alamme samalla yhdistämään tunteemme tarpeisiimme. Opimme silloin myös uskomaan ja luottamaan niihin intuitiivisiin viesteihin, jotka kumpuavat uskomattoman suuresta henkisestä pääomastamme. Kaikkein innovatiivisimmat keksivät niille kyllä tarvittaessa päivänvalon kestävät rationaaliset selitykset!
Erilaisten tunteiden nimikilpailu
Yleensä tunnistamme vain ne tunteet, jotka olemme oppineet nimeämään. Vanhemmat opettavat niitä meille jo lapsina. Oli pikkulapsella mikä tahansa tunne, niin hän on ”väsynyt”. Pahaa oloa ei saa näyttää, mutta kyllä se tunnistetaan. Turhan nauraminenkin on kiellettyä tai ainakin epäasiallista. Miksi tunteemme kategorioidaan ”pääväreihin” ja nekin vielä liikennemerkeistä tuttuihin kiellettyihin ja sallittuihin? Olen juuri oppinut työni kautta, että mustaa ja valkoistakin on lukemattomia nimettyjä eri sävyjä, joten voisimmeko keksiä kaikille tunteiden vivahteillekin omat nimet? Samalla tietoisuus erilaisista tunteista ja kyky eritellä niiden hienosyisiä vivahteita lisäisi kykyä selviytyä vastoinkäymisistä sekä auttaisi hallitsemaan stressiä. ”Normipäivä” olisikin jatkossa pitkä kokoelma erilaisia tunnetiloja kuvaavine nimineen. Tai ”paskaaks tässä” olisikin parin kolmen lauseen mittainen luettelo millaisia tajunnan räjäyttäviä ja lamaannuttavia hetkiä olin juuri kokenut. Opettelemalla nimeämään enemmän erilaisia tunteita, opimme myös tunnistamaan täysin uusia kokemusmaailmoja. Tämä auttaa hahmottamaan moniulotteista maailmaa sekä käsittelemään erilaisia ilmiöitä sekä itsessämme että ympäristössämme.
Kuka muistaa vielä niitä hetkiä, kun lapsena odotimme joulupukkia tai aikuisempana ensimmäisiä treffejä? Tai kun urheilukilpailujen loppuhuipentumassa oma suosikki voittaa… tai häviää? Tai kun myötäelämme lapsemme onnentunteita ja myös suruja. Menetämme läheisen ihmisen tai työpaikan. Onko näille tunteille ihan oikeita nimiä? Vai tyydymmekö vaan ilmaisemaan, että ”ihan ok” tai ”ei paljon mitään”?
Suomen kielessä on laskettu olevan tunnesanoja noin 500 kpl. Se on kansainvälistä keskitasoa. Näin kilpailuhenkisenä kansana emme voi tyytyä tähän. Mielestäni on aika tuplata se määrä. Kuka synnyttää ensimmäisenä uuden suomenkielisen tunnesanan? Ajatelkaa, mitä tunnette!